Kuvataitelija Bo Haglund vastasi 60-vuotispäivänsä alla puhelimeen Liettuasta, Nidan taideresidenssistä. Hän on siellä vaihteeksi kumppaninsa, kuvanveistäjä Anni Laakson apulaisena.
”Täällä on upeat Unescon maailmanperintöhiekkaharjut, joista tulee hiekkaa myös sisälle kämppään. Meidän pitäisi saada valmiiksi Annin puuveistos ennen kotiinpaluuta”, Haglund sanoo. Avustaminen taiteenteossa toimii Haglundille hengähdystaukona. Viime vuonna hän oli Mazzano Romanon residenssissä Italiassa. Siellä syntyi töitä peräti kahteen näyttelyyn, jotka olivat esillä keväällä Porvoossa Galleria Vanha kappalaisentalossa ja Helsingissä Galleria Heinossa.
Niiden lisäksi Haglundin tuotannosta ilmestyi kirja komea kirja Bo Haglund – Piirustuksia, maalauksia ja sarjakuvia, jonka kuva-aineiston valintaan hän osallistui.
Viimeiset parikymmentä vuotta kuvataide on ollut Haglundin päätyö, mutta aiemmin hän työskenteli lavastajana teatterissa, televisiossa ja elokuvissa. Vanhemmat veivät Haglundia usein teatteriin, joten maailma oli sieltä tuttu. Hän siirtyi Taideteollisessa korkeakoulussa kuvaamataidon opettajan opinnoista lavastuslinjalle, kun opettajana vieraillut lavastaja suositteli sitä. ”Silloin 80–90-luvuilla Turkka oli guru ja hänen mielestään lavasteet olivat turhia koristeita. Siksi lavastusopinnoilla ei ollut yhteistyötä Teatterikorkeakoulun kanssa. Monet menivät siksi töihin elokuviin ja oopperaan. Ja minä aloin tehdä töitä jo opiskelun alussa.” Haglund teki lavasteita varsinkin koko 1990-luvun, mutta kaipasi itsenäisyyttä. Sitä hän löysi sarjakuvista. Bertil Gata alkoi ilmestyä Ny Tid -lehdessä vuonna 1989. Hän julkaisi siitä 1990-luvulla kaksi kirjaa ja 2000-luvulla kaksi muuta sarjakuvakirjaa. ”Tuntui, etten päässyt lavastajana eteenpäin omassa luovuudessani. Pohjana oli aina jonkun toisen teksti ja ohjaaja oli jumala, jolle ideoita piti tarjoilla. Sarjakuva tuli vastareaktionsa sille.” Sarjakuvassa saa sekä tehdä tarinan että luoda sille ympäristön vähän samalla tavalla kuin lavastuksen.
1980-luvun lopulla sarjakuva kehittyi nopeasti Suomessa ja Ruotsissa. Haglund seurasi varsinkin ruotsalaista sarjakuvaa. Joakim Pirinen teki läpimurron Pohjanlahden molemmilla puolilla ja innosti myös Haglundia.
”Pirisen sarjakuvissa yhdistyi anarkia ja yhteiskunnan pohdiskelu. Tykkäsin myös Gunnar Lundkvistin sarjakuvista. Bertil Gata syntyi turhautumisesta silloiseen kulttuuriin. Opiskelin edelleen Taikissa ja tapasin siellä Matti Hagelbergin, jonka kanssa meillä oli samanlainen maku.”
Vuonna 2011 Haglund kuratoi Hagelbergin kanssa Salon taidemuseoon merkittävän näyttelyn Telttaretki – suomalaista nykysarjakuvaa, jossa he ja kymmenen muuta sarjakuvataitelijaa seikkailivat kuvataiteen rajoilla.
Suomenruotsalainen sarjakuva on aika pieni ilmiö. Tuotannollaan Haglund kuuluu sen keskeisimpiin tekijöihin ja merkittäviin myös koko suomalaisessa sarjakuvassa.
Haglundin viimeinen sarjakuvakirja Kodaren (2006) on omalaatuista tajunnanvirtaa, joka muistuttaa hänen kuvataidettaan.
”Tein sarjakuvia niin kauan kuin se tuntui mielekkäältä. Kodaren oli outo lintu, jota ei juuri arvosteltu eikä ostettu. Samaan aikaan näyttelyt veivät aikaa, joten sarjakuva jäi. Lavastuksiakin olen tehnyt vain hyvin satunnaisesti vuoden 2003 jälkeen.”
Haglundin kuvataidetta alkoi olla ryhmänäyttelyissä 1990-luvun puolivälistä lähtien. Sarjakuvien kanssa yhteistä on ainakin, että hän piirtää paljon. Työt ovat usein sarjallisia, vaikka eivät muodostakaan tarinoita.
Vaikka tyylit ja tekniikat vaihtelevat, Haglundin taidella leimaa yleensä surrealismi, usein jopa psykedelia. Piirteet korostuvat uudessa kuvapainotteisessa kirjassa, jossa on mukana useita sarjoja eri näyttelyistä.
”Piirtämisen intuitio ja käden jälki ovat tosi tärkeitä. Kirjassa yritin selvittää, mikä kuvataiteessani kumpuaa sarjakuvasta. Tein Stubbhuvu-hahmosta viisi näyttelyä, jotka olivat hyvin tarinallisia. Taiteessani tapahtuu paljon, on yksityiskohtia ja sivupolkuja. Sillä on varmasti yhteys sarjakuvaan.”
Stubbhuvu-näyttelyiden (2001–2012) tragikoominen nimihahmo oli puinen pölkkypää. Haglund sanoo miettineensä silloin paljon suomalaista mieskuvaa. Ainakin assosiaation tasolla Stubbhuvun juuria voi hakea muun muassa Pekka Puupää -sarjakuvasta. Myös uusimmat näyttelyt, Parco dei Mostrin kaksi näytöstä, ovat sarjallinen kokonaisuus. Nimi tarkoittaa hirviöiden puistoa. Niiden töissä runsaiden lehvästöjen lomasta katsojaa kurkistelevat vain osittain erottuvat kummajaiset.
”Sadan kilometrin päässä Mazzano Romanosta on Parco dei Mostri, jonka prinssi Orsini tilasi 1500-luvulla kuolleen vaimonsa muistoksi. Siitä piti tulla pyhä paikka, mutta groteskien veistosten takia ihmiset kutsuivat sitä hirviöiden puistoksi.”
Kaksoisnäyttely on Haglundin kunnianosoitus italialaiselle kulttuurille. Sen lehvästöjä innoittivat myös Mazzano Romanon tammimetsät. Haglund ei ole oikein varma, mitä tekisi seuraavaksi. Hän sanoo, että jokaisen näyttelyn jälkeen tuntuu, että pitäisi jatkaa jollain ihan muulla. Sarjakuvakin saattaisi taas kiinnostaa.
”Mutta siitä olen vähän ylpeä, että kummilapseni Edith Hammar on ryhtynyt tekemään sarjakuvia. Hän on sanonut, että se on minun syytäni.” Hammarin sarjakuvakirja Homo Line (2020) on suomenruotsalaisen sarjakuvan viime vuosien merkkiteoksia Ulla Donnerin kahden kirjan ohella.
Harri Römpötti
Helsingin Sanomat 12.7.2023
