Bo Haglund: In Between 18.6. saakka galleria Heinossa (Uudenmaankatu 16–20). Ti–pe 11–17, la–su 12–16.

BO HAGLUNDIN näyttelystä kirjoittaessa on tavallistakin tietoisempi roolistaan kriitikkona. Näyttely nimittäin kääntää katseen juuri meihin kriitikoihin ja pohtii, miltä tuntuu olla taiteilijana arvostelijoiden tarkkailtavana. Siinä missä taiteilija asettaa teostensa kautta itsensä esille ja alttiiksi kritiikille, voivat kriitikot ja museoväki vaikuttaa taiteilijan uraan ja näkyvyyteen instituu­tioidensa luomassa turvassa.

Tällainen kuva Haglundin näyttelystä syntyy, vaikka se näyttää ensisilmäyksellä käsittelevän jotain muuta. Näyttely koostuu sarjasta muotokuvia, joissa henkilöhahmot kurkistelevat erilaisten rakennusmateriaalien takaa, sekä installaatioista, jotka näyttävät siltä, kuin ne olisi sahattu irti autenttisen asuinrakennuksen seinästä.

NÄYTTELYN juju paljastuu, kun muotokuvia katsoo hieman tarkemmin. Taidepiirejä tunteva saattaa tunnistaa kuplamuovien ja kanaverkkojen takaa joukon tunnettuja suomalaisia kriitikoita ja museoalan ihmisiä. Henkilögalleriasta tunnistaa esimerkiksi Kiasman johtaja Leevi Haapalan sekä kriitikkokunnan edustajista Leena Kuumolan, Juha-Heikki Tihisen ja Timo Valjakan. Allekirjoittaneen naamalla ei vielä ole tähän joukkoon asiaa.

Kuvaus on lempeää ja sarja­kuvamaista. Haglund ei pilkkaa kohteitaan, vaikkakin rakennustyömaiden takaa kurkkivissa hahmoissa on mukana ripaus sarkasmia.

Taideväen tarkkailun kohteena ovat lattialle asetetut installaatiot, joita väistämättä alkaa ajatella itsensä alttiiksi laittavan taiteilijan vertauskuvina. Rakennusten läpileikkauksia jäljittelevät veistokset paljastavat ulkopintansa alle kätketyt rakenteet eristevilloineen ja vesiputkineen, hieman samaan tapaan kuin teoksensa esille asettava taiteilija paljastaa oman sisimpänsä.

Installaatioista tulee läheisesti mieleen Antti-Ville Reinikaisen muutaman vuoden takaiset työt, jotka niin ikään imitoivat huoneiden läpileikkauksia.

Näyttely visualisoi kiinnostavasti taidemaailman valtarakenteita ja epäsymmetrioita. Yleensä arvostelu kohdistuu kriitikoilta taiteilijoille, mutta nyt Haglund lähettää teoksillaan viestin meille kriitikoille: poteroista on helppo huudella, mutta itsensä asettaminen arvostelun kohteeksi vaatii jo kanttia.

TIETENKÄÄN asetelma ei ole näin suoraviivainen, mutta silti Haglundin näyttely on olennainen muistutus siitä, että vaikka arvio kohdistuu teoksiin, niiden takana on elävä ja tunteva ihminen, johon valintamme tavalla tai toisella vaikuttavat.