BO HAGLUND

s. 1963 Porvoo, asuu ja työskentelee Helsingissä

Minusta on tullut taiteilija monien mutkien kautta. Olen suorittanut maisteriopinnot Taideteollisesta korkeakoulusta lavastustaiteen osastolta ja työskennellyt freelancelavastajana 10–15 vuoden ajan. Samaan aikaan olen piirtänyt ja julkaissut sarjakuvia ja tehnyt graafista suunnittelua, kunnes kyllästyin ja siirryin enemmän kuvataidepuolelle. Nyt teen pelkästään kuvataidetta.

Olen maanviljelijän poika. Ei meidän kylässämme eikä suvussamme ole ollut yhtäkään taiteilijaa ennen minua. Olen aina piirtänyt ja visuaaliset alat kiinnostivat minua varhaisessa vaiheessa. Ei ollut helppo löytää reittiä kun en tuntenut ketään tiennäyttäjää. Opiskelin kuvaamataidonopettajaksi kunnes teatterimaailma alkoi kiehtoa. Vaihdoin koulutusohjelmaa ja opiskelin lavastajaksi.

Lavastus oli siihen aikaan hyvin erilaista kuin nykyään. Siihen kuului esimerkiksi fondimaalausta ja kulissien tekoa. Jouko Turkka Teatterikorkeakoulussa ei voinut sietää lavastajia, lavasteita ja ylipäätään lavastustaidetta, joten yhteistyötä ei tehty. Olimme tuuliajolla. Osa opiskelijoista meni oopperaan tai elokuvatuotantoihin. Itse työskentelin suomenruotsalaisten vapaiden teatteriryhmien kanssa. Teatteri on oma maailmansa eikä visuaalinen ajatteluni sopinut sinne. Ainoa tapa toteuttaa visioitani olisi ollut ryhtyä inhottavaksi lavastajaksi, jolloin yhteistyö ohjaajan ja ensemblen kanssa olisi ollut yhtä taistelua. Visuaalisuus teatterissa on tiukasti traditioon sidottua. Ryhdyin katselemaan ympärilleni.

Sarjakuvapiirtäminen oli paineiden purkamista. Sijoitin tarinat teatterimaailmaan ja kehitin autistisen alter egon, draaman sivuhahmon. Sellainen lavastaja on: hän ei saa koskaan kiitosta eikä hänestä kirjoiteta lehdissä. Sarjakuvien kautta liuin kuvataidenäyttämölle, joka on tietenkin taas oma maailmansa. Kuvataide on antanut vapauden tehdä mitä haluan, joten siirtymä tuntui järkevältä. Toisaalta mietin joskus kuinka voisin palata teatterimaailmaan. Paljon riippuu työryhmästä. Kuvataiteen narsismi poikkeaa teatterin narsismista. Teatterissa on pakko olla ryhmän jäsen, mikä on välillä hankalaa, kun joutuu tappamaan omia ideoitaan.

Oma elämäni, kuinka sijoitun tähän kaaokseen ja kaikkeuteen, on se mitä käsittelen joka näyttelyssä eri kulmista. Olen jatkanut läpi elämän paperille piirtämistä. Tekstin ja kuvan yhdistäminen on minulle hyvin helppoa. Minulla on rinnakkaismaailmoja. Luonto on yksi niistä, olenhan syntynyt ja kasvanut maaseudulla. Erkaannumme luonnosta kaupungissa asuessa. Viime aikoina olen koettanut puida sosiaalista mediaa mutta tavallaan tutkin siinäkin itseäni. Huomasin ettei minulle riittänyt pelkästään se että teen jonkin maalauksen. Facebook on ottanut tilaa uutena näyttämönä. Se on uusi, hämmentävä kommunikointitapa, jonka halusin tuoda mukaan teoksiini.

Voi olla kohtaloni etten osaa pysähtyä. Hosun vähän eteenpäin ja kokeilen uusia juttuja, mutta silti aina palaan entisiinkin rinnakkaismaailmoihin. En pysty koviin pitkään ammentamaan samasta kohtaa. Olen kärsimätön ja haluan vaihtelua, totuin siihen lavastajan työssä. Lavastajana on tekemisissä monen eri muuttujan kanssa: uuden tekstin, ohjaajan – ja aloitat aina puhtaalta pöydältä. Se on kuin uusi puhdas paperi. Se on työtapa joka sopii minulle.

Kesästä tulee mieleeni tiloja ja vanhoja taloja. Kesään liittyy mökkeily ja tietty mökin olemus, sielu. Minulle kesä on myös merta. Mutta isälleni kesä oli maanviljelijänä aina työntekoa.

“Kesä” näyttelyn kuraattori, Mäntän kuvataideviikot 2017