Artikkeli Taide-lehdessä 2/15
Taiteilijat, jotka näkevät taiteen tärkeimpänä tehtävänä olevan yhteiskunnallisen vaikuttavuuden, eivät usein tartu maalausvälineisiin. Kantaaottava kuvataide syntyy valo- ja videokuvalla, kirjoittamalla, ehkäpä kollaasimaisia installaatiomaisia veistoksia rakentamalla, piirroksin havainnollistamalla. Ja oleellinen osa yhteiskunnallisista taideteoksista oikeastaan syntyy ja sijaitsee suurimmalta osalta sosiaalisessa sfäärissä, miltei aineettomana ihmisten välisenä toimintana. Maalaustaiteella on tässä katsannossa taakkanaan olla se kohtalaisen kalliilla hinnalla ostettavissa oleva sivistyneen maun osoittaja, jopa luksustuote, pahimmillaan keinottelun kohde, jonka käsittelemien kysymysten on syytä olla esteettistä luokkaa, vailla maailman vääryyksien osoittelemista, sellaista kun ei yksityisihminen haluaisi seinällään jatkuvasti katsoa.
Kuitenkin maalausta välineenään käyttävilläkin taiteilijoilla voi olla halu ja suorastaan pakko tuoda esiin maailman vikoja, näyttää elämän karumpiakin puolia. Onhan sellaiseen taiteen historiassakin esimerkkejä, ei tosin ehkä sen kauempaa kuin Saksan yhteiskunnallisten ekspressionistien, kuten Otto Dixin tai Max Beckmannin ajoilta. Maalaamalla voitiin tehdä kuvaa myös siitä todellisuudesta, mitä ”porvari”, siis maalaustaidetta ostava väestönosa, ei halunnut katsoa. Ehkä tiedostettu tai tiedostamaton tarkoitus olikin vaikuttaa juuri maalaustaidetta harrastavaan väkeen, siihen, jolla saattoi myös olla asemassaan mahdollisuus vaikuttaa yhteiskuntaan. Mutta riski tässä on aina tietysti ollut, maalari voittaa ehkä arvostuksessa olemalla vakava, mutta helposti saattaa hävitä myyntituloissa.
Kevättalvella oli samoihin aikoihin useita maalausnäyttelyitä, joiden teemat pyörivät epäkohtien ympärillä. Lähestyvät vaalitkin kai tarkentavat huomaamaan katsomaan tällaisia teemoja. Kenties raivoisimmin ja väkivaltaisimmin, ja tarkimmin juuri yllä mainitussa ekspressiivisessä traditiossa toimi Linda Arola… Selkeämmin arjessa näkyviä epäkohtia katsoi Ama-gallerian Susanna Vuorio, joka huomaa ja maalaa esiin asioita suomalaisten vanhusten, syrjäytyvien, köyhäliston ja köyhistyvien työntekijöiden vähäisestä ja usein vähän häpeään verhoutuvasta näkymisen ja olemisen tavasta, joka tapaa peittyä vallitsevan menestyksen ja terveyden kuvaston alle.…
Yhteiskunnallisessa taiteessa eräänä strategiana on myös erittelevä, lajitteleva, jopa kasaava ja luetteloiva tapa tehdä asioita tiettäväksi. Maalauksessakin sellaista voi yrittää. Riiko Sakkinen on mielenkiintoinen tapaus.…
Kasaavan, kirjoittavan ja kartoittavan strategian aivan toisenlainen sovellus nähtiin samaan aikaan Galleria Jangvassa, jossa Bo Haglundin (Sakkisen teoksia halvemmat, vaikkakin suuremmat) piirrosmaiset maalaukset rakensivat kuin kokonaiskuvaa yhteiskunnasta, jonka karttapinta täyttyy erilaisista netistä poimituista teksteistä. On faktoja, vihapuhetta, mielipiteitä, lässyttämistä, radikaaleja väitteitä, kuluneita ja kulumattomia fraaseja. Osa teksteistä on kuin hautakiviin kaiverrettuja. Haglundin suvereenisesti rakennettuja karttoja tai lintuperspektiivikuvia jää katsomaan pitkäksi aikaa, samalla tavoin kuin oikeaa maailmaa, tai sen helpotettua versiota tietoverkossa. Informaation määrä on yltäkylläisen tuntuinen, ja luo loputtoman seikkailun tunnun, yhdistelmiä tuntuu olevan loputtomasti, ja kohta tuntuu että totuutta tai kokonaiskuvaa ei näistä teoksista saa selville -ihan kuten tässä reaalisessakin informaatiosfäärissä. Mutta juuri käsin tekeminen, ja koko kuvan esittäminenseinän kokoisena tuo teoksiin niinden välittämää informaatioita enemmän henkilökohtaisen asenteen ja ehkäpä jopa fyysisen suhteen. Haglund on myös valinnut tiettyjä tekstejä, millä täytyy olla jokin tarkoitus. Näihin väitteisiin on rakennettava persoonallinen suhde, silloin vasta ne kelpaavat todellisuuden rakennusaineiksi. Haglund pyrkii samaan varmaankin alas lattialle rakentamillaan rakennusten “pienoismalleilla”, joiden aukoista näkyi outoa videokuvaa. Niiden latsomisen vaikeudesta ja selkeiden täkyjen puutteen aiheuttamasta hahmottomuudesta johtuen ne eivät nousseet yhtä voimakkaiksi mietinnän käynnistäjäksi kuin maailmankuvaan mahtipontisesti pyrkivät suurkuvat. Tässä juuri maalauksen formaatti osoitti kykenevänsä toimimaan yhteiskunnallisena askarruttajana. Haglundin teoksia ei kuitenkaan oltu myyty. Mahtuisiko sitten hieman pienempi ja nopeammin hahmottuva maailmankuva paremmin yksityiskodin seinälle?
Linda Arola, Taidesalonki, Helsinki, 31.1.–18.2.2015, Susanna Vuorio, Galleria Å, Turku, 27.2.–22.3.2015, Riiko Sakkinen, Galerie Forsblom, Helsinki, 13.2.–8.3.2015, Bo Haglund, Heaven is a Place on Earth, Galleria Jangva, Helsinki, 6.2.–1.3.2015
Pessi Rautio
